Eduskunnan tulee päättää koko ihmisarvoisen elämän konkreettisesta sisällöstä – nyt se ei tee sitä
Perustuslaki ja toimeentulotukilaki takaavat jokaiselle Suomen kansalaiselle ihmisarvoisen elämän. Toimeentulotukilaissa tai sen esitöissä (hallituksen esitys, perustuslakivaliokunnan lausunto, sosiaali- ja terveyslautakunnan mietintö) ihmisarvoista elämää ei ole kuitenkaan määritelty mitenkään. Tämä on johtanut siihen, että tuon määritelmän tekevät toimeentulotukilakia soveltavat virkailijat; Kelan toimeentulotukiosasto, Kelan oikaisuvatimuskeskus, hallinto-oikeus ja viime kädessä korkein hallinto-oikeus. Edellä mainitut hierarkiassa alemmat tahot ovat velvollisia noudattamaan KHO:n linjauksia tässä asiassa.
Toki demokraattisesti ja vapailla vaaleilla valittu eduskunta tämän päätösvallan on vapaaehtoisesti KHO:lle luovuttanut. Tasapuolisesti pitää kuitenkin huolestuttavana sellaista kehityssuuntaa, jossa eduskunta ulkoistaa Suomen kansalaisten keskeisten perusoikeuksien sisällöstä päättämisen ei-demokraattisille voimille. Tässä asiassa tuo päätösvalta on ulkoistettu neljälle KHO:n tuomarille. Kukaan ei ole vaaleilla valinnut heitä virkaansa ja heillä on reilusti keskivertoa voimakkaampi irtisanomissuoja. He eivät edusta laajasti kansan eri osia, vaan heillä kaikilla on jokseenkin identtinen koulutus, työhistoria ja sosioekonominen asema. He keskustelevat tästä asiasta suljettujen ovien takana ennen kuin keksivät määritelmän omasta päästään. Ja he päättävät tällä hetkellä sen, mitä perustuslain ja toimeentulotukilain kaikille suomalaisille takaama ihmisarvoinen elämä minimissään tarkalleen ottaen ja konkreettisesti tarkoittaa.
Sanoilla ja käsitteellä ihmisarvoinen elämä ei ole mitään vakiintunutta – eikä edes vakiintumatonta – merkitystä suomen kielessä eikä suomalaisessa kulttuurissa. Eduskunta päätti näitä lakeja säätäessään vain kauniista sanaparista – ja ulkoisti sen merkityksestä päättämisen ei-demokraattisille voimille.
Eduskunnan tulee ottaa itselleen täysi päätäntävalta näin keskeisessä asiassa kuin jokaiselle Suomen kansalaiselle perustuslaissa taatun ihmisarvoisen elämän vähimmäisvaatimuksen konkreettisen sisällön määrittelyssä. Näin perustavaa laatua olevan asian päättämisen ulkoistaminen muutamalle virkamiehelle on kansanvallan vähättelyä ellei suorastaan sen halveksintaa.
Valtatyhjiö ei ole mahdollinen tässä asiassa. Jos eduskunta ei ota tässä asiassa valtaa itselleen, se ajelehtii jonnekin muualle.
Kysymys on vahvasti periaatteellinen.
Kuitenkin myös lopputuloksen kannalta on oleellista merkitystä sillä, ketkä määritelmän tekevät: Kun kaksisataa kansanedustajaa, jotka edustavat laajasti kansan eri osien erilaisia näkemyksiä, keskustelevat julkisesti ihmisarvoisen elämän minimistä ja kun asiaa selvitetään laajasti asiantuntija- ja asianosaiskuulemisin ja kun päätöksentekijä tietää, että hänen tekemisillään ja tekemättä jättämisillään on seurauksia hänen uudelleen valintaansa, on määrittelyn lopputulos lähes väistämättä eri kuin silloin, kun sen tekee oikeuden päätöksenä neljää virkailijaa, joita ei olla vaaleilla valittu virkaansa ja joilla on reilusti keskivertoa voimakkaampi irtisanomissuoja sekä jotka eivät edusta laajasti kansan eri osia, vaan heillä kaikilla on jokseenkin identtinen koulutus, työhistoria ja sosioekonominen asema ja jotka keskustelevat asiasta suljettujen ovien takana, ennen kuin keksivät määritelmän omasta päästään.
Kenenkään ihmisarvoista elämää ei tule asettaa siihen vaaraan, että siitä edes vahingossa voisi päättää satunnainen väärinkäytöksiä harjoittava tai taitamaton virkailija.
Lisäksi koko valitusprosessin kesto Kelan oikaisuvaatimuskeskuksesta KHO:hon kestää tällä hetkellä lähes kaksi vuotta. Jos KHO tällöin päätöksessään toteaakin, että Kelan alentama perusosa ei riitä ihmisarvoiseen elämään, on asianosainen siihen mennessä elänyt lähes kaksi vuotta ihmisarvotonta elämää.
Taustatietoa tarkemmin
Käytännössä osa ihmisarvoisen elämän minimistä on määritelty lain tasolla – vaikka toimeentulotukilaki ei tällöin puhukaan sen määrittelystä. Muun muassa asumismenot, kotivakuutusmaksu, sähkö ja perusosaan sisältymättömät terveydenhuoltomenot katetaan aina täytenä. Virkailijat eivät voi tätä päätöksillään muuttaa.
Virkailijat voivat tietyissä tapauksissa päättää käytännössä noin 100€:n / kk tai noin 200€:n / kk summasta, sen myöntämisestä tai epäämisestä. Lainsäätäjä on ajatellut, että tavallisesti toimeentulotukilain perusosan noin 500€:lla / kk katetaan ravintomenot, vaatemenot, vähäiset terveydenhuoltomenot sekä henkilökohtaisesta ja kodin puhtaudesta, paikallisliikenteen käytöstä, puhelimen ja tietoliikenteen käytöstä ja harrastus- ja virkistystoiminnasta aiheutuvat menot sekä vastaavat muut henkilön ja perheen jokapäiväiseen toimeentuloon kuuluvat menot. Jos perusosaa alennetaan 20 %, tuo summa olisi sitten 400€ / kk ja jos perusosaa alennetaan 40 %, tuo summa olisi noin 300€ / kk.
Miksi tämä mahdollisesti puuttuva tai saatava 100€ / kk tai 200€ / kk sitten on niin tärkeää? Se on tärkeää juuri siksi, että täydelläkin perusosalla ihminen elää aivan konkreettisesti ihmisarvoisen elämän rajamailla. Jokaisella eurolla on kirjaimellisesti merkitystä, kun ihmisellä on käytössään niin vähän rahaa, että hän keikkuu ihmisarvoisen elämän mahdollisuuksien rajamailla. Kun tuolta rajalta liikutaan 100€ / kk tai 200€ / kk väärään suuntaan, ollaan katastrofitilanteessa – ja ihmisarvoinen elämä on menetetty.